Vastapaistetun vohvelin tuoksu on miltei vastustamaton ja siihen törmää varsinkin kesäaikaan toreilla, myyjäisissä ja muissa tapahtumissa. Muualla Euroopassa vohvelit ovat hyvin suosittuja ja niitä myydään katukojuissa ja kahviloissa mitä erilaisimmilla suolaisilla ja makeilla täytteillä. Meillä vohveleita voi nimittää retroherkuksi, sillä vohveliraudat kuuluivat Suomessa 1980-luvun ilmiöihin.

Minä löysin tänä kesänä mökin komerossa pölyttyneen vohvelirautamme, joka oli ollut pari vuosikymmentä käyttämättömänä: vohveli-innostus tuli ja meni. Miten sen käy nyt? Voisiko raudalle keksiä uudenlaista käyttöä? Itse en mielelläni hanki pieneen keittiööni ”yhden asian laitteita”, mutta kun vohvelirauta on olemassa, sääli sitä olisi jättää hyödyntämättä. Laitehan on sinänsä näppärä: paistaminen on helppoa ja nopeaa. Rasvaakaan ei tarvinnut juuri käyttää – joka tapauksessa paljon vähemmän kuin letuissa. Laite ilmoitti, koska vohveli on valmis.

Vohvelitaikinasta vielä sananen. Minua on mietityttänyt kivennäisveden merkitys vohvelitaikinassa. Päätin testata onko sillä konkreettista vaikutusta vohveleiden rakenteeseen. Tein kaksi muutoin identtistä taikinaa, mutta toisessa käytin kivennäisveden sijaan maitoa. Ero ei ollut suuren suuri, mutta kuitenkin havaittava. Kivennäisvedestä tehdystä taikinasta tuli hieman ilmavammat vohvelit.

Teki taikinan miten hyvänsä, yhdestä asiasta tulin ehdottoman tietoiseksi: vohvelit kuuluu nauttia kuumina niin, että kermavaahto sulaa osittain päälle. Silloin ne ovat kuohkeimmillaan ja pinta rapeimmillaan. Jäähtyneenä kokemus jää vaisummaksi.